tiistai 11. maaliskuuta 2014

Pari (miljoonaa) sanaa ystävyydestä

Olen aiemmin sivunnut tätä aihetta vanhemmassa kirjoituksessa. Siinä, missä kirjoitin pakkososiaalisuudesta. Nyt kuitenkin keskitytään enemmän ystävyyteen ja siihen, mitä se minulle on. Tai ei ole.

Jo ihan pienenä koin inhottavana kaikki lastenkutsut. Menin mielelläni, mutta mihinkään en koskaan tahtonut osallistua. Istuin sivussa, vänkäsin vastaan, että en tahdo pelata sitä peliä, tai leikkiä sitä leikkiä. En juuri koskaan osallistunut, minua oli todella vaikea saada ryhmäjuttuihin mukaan. Oikein ahdisti, kun tiesi, että taas siellä on leikkejä. Useimmiten pidin pääni ja istuin sivussa toisten leikkiessä, joskus saatoin laittaa aasille häntää. Omilla synttäreillä sitten taas osallistuin mieluusti, sillä olinhan kotona, kaverit oli itse kutsumiani ja mahdolliset leikit itse valittuja. Ne leikit tosin taisi olla pitkälti sitä aasin häntää tai ongintaa, jolloin saa yksinään tehdä ja toimia.

Jo heti kouluikäisenä oli selvää, että on olemassa se paras ystävä ja loput on kavereita. Kavereiden kanssa vietettiin aikaa silloin tällöin, mutta paras ystävä, bestis, oli se juttu. Kun tuo ystävä tahtoi välillä olla toistenkin kanssa, tulin mustasukkaiseksi. Kyllä minä vain tahtoisin olla aina hänen kanssaan! Tästä ylemmillä luokilla, edelleen ala-asteella, piti kehittää oikein sääntöjä tätä varten: parina päivänä viikossa sai viettää aikaa toistenkin kanssa. Itsekin käytin nuo hyväkseni ja sitten kehuin sille parhaalle ystävälle, että oli ollut niiiiin kivaa ja oltiin tehty vaikka mitä jännää! Ihan vaan, että häntä harmittaisi, kun ei ollutkaan minun kanssani. Oma vika, kun tahtoi olla toistenkin kanssa!

Sama paras ystävä pysyi monta vuotta, ensimmäiseltä luokalta lähtien. Jossain kohtaa alettiin pyöriä eri porukoissa ja tilalle tuli toinen, joka pysyi koko yläasteen samana, muutamaa draamaa lukuunottamatta. Ja sama homma jatkui tämänkin ystävän kanssa. Olin oikein onnellinen yhden ihmisen ihminen, mutta toinen tahtoi välillä viettää aikaa muidenkin kanssa. Ja minä olin mustasukkainen, vaikka pääasiassa taisimmekin viettää aikaa toistemme seurassa. Mutta bestis oli iso juttu. Kirjevihkoihin kirjoiteltiin pienen ystävyystauon jälkeen, että musta tuntuu, että sä oot taas mulle bestis. Ja sitten oltiin taas yhdessä.

Peruskoulu loppui, muutin muualle, ja ystävä, sekä kaverit jäi. Enkä oikein koskaan tehnyt uusia ystäviä. Kavereita oli, muttei mitään kovin tärkeitä, eikä sellaisia, että olisin välittänyt aikaa viettää heidän seurassaan sen enempää. Eivät olleet läheisiä. Suurimman osan ajasta vietin yksin, enkä laittanut sitä pahakseni. Vasta muutama vuosi myöhemmin silloisessa työpaikassa sain uuden ystävän ja jouduin opettelemaan ystäväsäännöt uudelleen. En tiennyt lainkaan miten kuuluu toimia, mitä pitää kertoa ja miten käyttäytyä. Välissä olin ollut lähinnä tekemisissä miespuolisten ihmisten kanssa, joiden kanssa on aina ollutkin helpompi olla. Ihan siis kaverinakin. En osannut olla yhtään tyttöjen kanssa. Ilmeisesti aika ratkaisevat vuodet siinä välissä tuli vietettyä yksin.

Ja sitten löytyi se poikaystäväkin, jonka vuoksi hylkäsin tämän uuden tyttöpuolisen ystäväni. En vain enää kokenut haluavani viettää aikaa kenenkään muun kanssa kuin poikaystäväni, syystä että yksi ihminen riitti. Ihan samalla tavalla kuin jo pienenä. Jossain kohtaa tuota ehkä kaveruudeksi laantunutta ystävyyttä koitettiin herätellä henkiin ja aika hyvin onnistuttiinkin, kunnes sekin vain lopulta hiipui pois. En ehkä osannut panostaa tarvittavalla tavalla. Mutta suremaan en osaa myöskään jäädä. Koska aina on olemassa yksi ihminen kuitenkin, joka minulle riittää.

Ainoa poikkeus ystävyyskuvioissa tapahtui kuitenkin jo tuon työpaikan alkuvaiheilla ja ennen silloisen poikaystävän tapaamista. Silloin nimittäin törmäsin sattumalta, paikallisessa pikkuisessa ruokakaupassa, ala-asteen aikaiseen bestikseni. Ja sillä tiellä ollaan edelleen. Siinä on ihminen, jota kutsun ystäväkseni hautaan asti. Jopa samaan aikaan, kun elämässäni on se tietty ihminen. Mutta yhtään uutta ystävyyttä en siis ollut vieläkään solminut. 

Yli kuuden työvuoden aikana, samassa paikassa siis, en kokenut solmivani uusia ystävyyksiä. Toisista työkavereista tuli läheisimpiä kuin toisista ja kaikenlaisia asioita heidän kanssaan puhui. Mutta vietinkö aikaa heidän kanssaan työpaikan ulkopuolella? En. Minusta ystävyyteen kuuluu se, että aikaa vietetään yhdessä muutenkin kuin työpaikalla. Ehkä joskus vähän maistelin ajatusta joidenkin ihmisten kohdalla, mutta siihen se jäi ja nämäkin ihmiset jäivät vain kavereiksi. Mutta introverttiä ei niin haittaa.

Ja tässä samassa tilanteessa ollaan pitkälti edelleen (vaikka tuosta mustasukkaisuudesta olenkin sentään päässyt eroon). Kaikki edellä kirjoitettu on pitkälti pohjustusta tälle kaikelle, mitä ystävyydestä tahdon tällä kertaa sanoa. Siitä, mitä se minulle merkitsee.

Se kun ei merkitse minulle yhtä paljon kuin suurimmalle osalle ihmisistä. Mieheni ja lapsuudenystäväni ystävyys on minulle valtavan tärkeitä. Sekä erään ihanaisen, josta on kovaa vauhtia tulossa ihminen, jonka ihan oikeasti tahdon ja tarvitsen elämääni ja jota jo nyt kutsun ystäväksi, vaikka emme ole koskaan vielä tavanneetkaan! 

Kun sanotaan, että ystävät ovat valtava voimavara, en osaa samaistua. Kun iloitaan niistä kaikista ystävistä, mitä elämässä on, en osaa samaistua. Kun iloitaan aikuisiällä solmituista uusista ystävyyksistä, en osaa samaistua. Kun tahdotaan tavata jonkun tutun kanssa ihan vain tapaamisen vuoksi; hei ois kiva tavata joskus!, en osaa innostua laisinkaan. Enemmänkin ahdistaa. Miksi muka olisi kiva tavata joskus? Mitä tekisimme, mistä puhuisimme, miksi? En osaa laisinkaan tavata ihmisiä pelkän tapaamisen vuoksi. On tunnettava, että on jokin huima yhteys jo ennen sitä, jotta tuntisin, että tahtoisin tavata. Jos kyseessä on kaveri, en yksinkertaisesti koe mitään tarvetta tavata. Ja potentiaalisia ystäviä on oikeasti vähän. Aistin todella hyvin ihmisistä fiiliksiä, jolloin tiedän aika pian natsaako jonkun kanssa vai ei, viihdynkö jonkun kanssa vai en. Iso määrä ihmisiä on sellaisia, joiden kanssa en välitä viettää aikaa. Yleensä heissä ei ole mitään vikaa. Minä vain olen tällainen. Valikoiva, introvertti, erakko, tarkka siitä, kenen kanssa aikaani tuhlaan tai en tuhlaa. 

Ja koska en oikein ymmärrä ystävyyksien päälle, en myöskään ymmärrä muruttelua, kullaksi tai rakkaaksi kutsumista. Tai monia muita hellittelynimiä. Minusta nuo sanat on parisuhteen sisäisiä, saati sitten kaikenlaiset pusuttelutoivotukset. Vaikka toisaalta tavallaan ymmärrän, että toisille ihmissuhteet on sellaisia. Mutta itseltäni vaatisi aika paljon sanoa ystävääni (muuta kuin miestäni) kullaksi. Samoin sydänmerkkien viljely tuottaa välillä vaikeuksia. Mielelläni laitan sydämen kun (mukava) ihminen kirjoittaa jotain mukavaa, mutta yleensä sen takia, että se sydänmerkki on laitettu ensimmäisenä minulle ja vastaan siihen hyvien tapojen mukaisesti. Pusuttelutoivotuksiin keksin oman vastineen, joka ei koskaan ole pus.

Kaikesta näistä asioista huolimatta en silti ennalta ole päättänyt, eikö joskus voisi uusia ystäviksi kutsuttavia ihmisiä tupsahtaa elämään ihan eri kautta, kuin mihin olen tottunut. Tai miksipä jokin kaveruus ei voisi kehittyä ystävyydeksi. Häilyvällä rajalla on parikin ihmistä, joista toinen on mies ja toinen on nainen, ja aika näyttää miten niiden suhteen käy. Mutta koska olen edelleen pitkälti yhden ihmisen ihminen, en osaa näiden häilyvien eteen tehdä mitään. Niiden kanssa saa käydä niin kuin käy. Aina joskus koen suurta halua olla jonkun ystävä, ja silloin toimin itsekin. Osittain siksi elämääni onkin hiljattain tupsahtanut uusi ihminen, jota kutsun ystäväksi.

Yleisesti ottaen olen siitä harvinaisessa tilanteessa, että minulla on ystävänä mieheni, lapsuudenystäväni (nainen), sekä tämä uusi ihanainen, joka siis on nainen hänkin. Sillä olen aina tullut paremmin toimeen miesten kanssa. Miesten kanssa kaikki on suhteellisen simppeliä, naisten kesken mietin kaikenlaisia juttuja, että mitähän se silläkin tarkoitti, miksi mahtoi tehdä juuri noin juuri tässä vaiheessa, mitähän hän mahtaa ajaa tuollakin takaa.. Minun silmissäni naiset on aina vähän juonijoita ja manipuloivia. Siksi en osaa ihan täysin avoin olla naisille vaan pidän varani, ellen aisti sitä tiettyä yhteyttä, täyttä vilpittömyyttä ja luotettavuutta, tai ellen ole tuntenut toista aina. Lisäksi koen, että naisten välillä on aina tiettyä kilpailua, mikä saattaa olla ihan omassa päässäni tai jopa minun itseni luomaa, mutta lopputulos on silti sama, minulle se kilpailu on olemassa, enkä pidä siitä yhtään. Tämä kaikki luonnollisesti vaikeuttaa uusien ystävyyksien solmimista, mutta se on minulle ok, koska en koe tarvitsevani uusia ystävyyksiä. Miesten kanssa kaikki on helpompaa ja heidän kanssaan näen jopa mahdolliseksi uusien ystävyyksien luomisen aikuisiällä. Minulla on muutama pelkästään netin kautta luotu ystävyys parin miespuolisen kanssa, joiden kanssa tulee puitua niitä kaikista arempiakin asioita. Nuo ystävyydet ovat kestäneet jo vuosia. Näitä en kuitenkaan laske ystäviksi ihan siinä merkityksessä, josta nyt puhun, sillä emme vietä aikaa yhdessä. Lähinnä palailemme asialle aina kun jotain mullistavaa tapahtuu tai kun kyselemme muuten vain kuulumisia. Silti nämä ihmiset ovat niitä, joiden käsiin antaisin itsestäni mitä vain ja tietäisin, että sille ei pahaa tehdä, vaan saisin apua kaikin tavoin.

En siis pidä mahdottomana sitä, että ystävyys syntyy ilman fyysista kontaktia, tai muutakaan vastaavaa kontaktia. Pelkät sanat ruudulla (tai kirjepaperilla) voi riittää, mikäli ihmisen kanssa natsaa kaikkineen. Jos kaikilla osa-alueilla ei natsaa, jos jokin päätyy häiritsemään, niin se on todennäköisesti siinä. Minun osaltani ainakin. Joskus häiritsee asiat, jotka eivät johdu siitä toisesta, vaan minusta. Mutta jälleen lopputulos on sama: jokin häiritsee. Ja kun mahdollisesta ystävyydestä on kyse, mikä ei minulle ole niin tärkeää, on peli yleensä menetetty siinä kohtaa.

Koska olen tarkka ja valitsevainen ihminen niiden suhteen, jotka lähelleni päästän, minulla on myös muutama tarkka kriteeri, joilla itse määrittelen ystävyyden. Yksi tärkeimmistä kriteereistä ja se, mikä voi kaiken määrittää tulevaisuudessa, on tämä: suurista elämän käänteistä kerrotaan, niistä ei lueta sosiaalisessa mediassa. Elämän ikävät käänteet ja muut tapahtumat on jokaisen oma asia, että kenelle niitä kertoo, missä kertoo vai kertooko ollenkaan, mutta jos suuri ilo jätetään jakamatta, kertoo se minulle siitä, että kyseessä ei ole ystävyys. Enhän itsekään kerro kavereille isoja juttuja, ystäville kyllä. Ystävien, tai joskus jopa potentiaalisten ystävien kanssa, tulee jaettua elämän suuret ilot silloin kun ne tapahtuvat. Koska eihän niitä vain voi pitää sisällään! Minusta ystävän kanssa jaetaan siis nimenomaan ne suuret positiiviset ja ihanat tapahtumat, ja niistä riemuitaan yhdessä. Surut jaetaan toki kanssa, mutta koska jokaisella on oma tapansa käsitellä surua, ei tälle voi asettaa kriteeriä. Jokainen tavallaan.

Ja koska minulla on nämä kriteerit, nousee karvani helposti pystyyn jos minua kutsutaan ystäväksi tilanteessa, jossa en itse oikein tunne samoin. Ehkä ihminen, joka ei täytä yllä olevaa kriteeriä, kutsuu minua ystäväksi. Toiset osaisivat varmasti olla asiasta onnellisia, minulla lähinnä alkaa päässä pyöriä, että millä oikeudella? Yleisesti ottaen näin. Onneksi harvoin ystävyys on yksisuuntainen asia, joten näitäkään ei kovin usein pääse tapahtumaan.

Ne harvat, jotka ovat ystäviäni, tietävät sen kyllä. Heidät hukutan kykyni mukaan lahjoihin ja muihin huomionosoituksiin, lähden tarvittaessa tueksi vaikka keskellä yötä ja kerron, että arvostan ja tykkään heistä. Heille antaisin vaikka henkeni. Heille olen lojaali ja aivan varmasti hyvä ystävä. Ehkä siksikään minulla ei voi olla montaa ystävää, kun energiamäärät ei yksinkertaisesti sitä sallisi. Annan niin kaikkeni. Kaikki tai ei mitään. Tässäkin asiassa.

Mutta en muruttele. Sydämen saatan laittaa, vaikka montakin, ja ihan omasta halustani!

10 kommenttia:

  1. Noh, mää olen hyvin paljon samankaltainen kanssasi näissä ystävyysasioissa. Tai näissäkin. En oo koskaan viihtynyt missään kaveriporukoissa vaikka olen joskus saattanut niissä aikaani viettää. Enkä ikinä pusuttele tai muruttele näissä asioissa, hyh. =D

    Mun ensimmäinen ystävä, lapsuudenystävä ja silloinen naapuri on nyt muuttamassa muutaman vuoden jälkeen takaisin tänne Pirkanmaalle ja se on kyllä mukavaa, sitä odotan. Että saadaan jutella ja kertoa asioita mitä ei muille tulisi mieleenkään kertoa.

    Mun on tosi vaikee kuvitella, että ikinä enää ystävystyisin uusien ihmisten kanssa, vaikka kyllähän niin voi käydä ja varmaan elämän aikana käykin.

    En myös koe mitään tarvetta tavata "hyvänpäiväntuttuja" vaikka tapaankin joskus. Ja on muutakin samaa, vaikka kuinka paljon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä en ole yhtään yllättynyt. :) Enkä osaisi sulle ollenkaan kuvitella niitä murutteluja tai pusutteluja, naurattaa valtavasti ihan koko ajatus. :D Oisi se koomista.

      Lapsuudenystävät ja ne ensimmäiset ystävät on kyllä hienoja juttuja, jos ne säilyy. Ja säilyyhän ne, jos ne on tärkeitä olleet. Tää mun lapsuudenystävä on kanssa mun ensimmäinen ystävä ja nykyäänkin se tärkein. Ei sitä historiaa oikein voi verrata mihinkään.

      Ihan sama juttu mulla, että vaikea kuvitella, että enää ystävystyisi kenenkään kanssa. Ei oo oikein semmoista tarvetta. Mutta kaikkea sattuu ja varmaan semmostakin jännää. :)

      Poista
  2. Voi miten ihana kirjoitus!!! <3
    Mulla tulww susta mieleen yksi mun ala-asteen hyvistä kavereista. Me ei oltu ehkä bestiksiä ikinä, mutta välillä olin tän tytön luona yötä.Se ei koskaan meillä, koska sillä oli aina kivempaa (ja turvallisempi olo) kotona.

    Munkin käsitys ystävyydestä on muuttunut somen myötä. Ystävyys ei tosiaan tarvi fyysistä kontaktia. <3

    Muuten oon ehkä melkeinpä vastakohta ystävyyksien ja kaveruuksien solmimisessa. Mä itse koen, että on ihana tutustua ja ystävystyä uusien ihmisten kanssa. Että se on rikkaus. Mutta tosiaan niitä voi solmia myös ilman sitä fyysisyyttä.

    Olet ihana Heidi!!! <3 <3 <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :') <3
      Mun tuli kiva olo, että joku toinenkin on lapsuudessa ollut tuommoinen kotona viihtyvä, kun sun kaverisi. Mä tosin olin aika paljon kavereilla yökylässä, mutta kukaan ei ollut koskaan meillä. Siihen on tosin ihan eri syyt kuin mistä tässä tekstissä puhutaan, enkä niitä oikein voi tässä avata.

      Paljon on kivoja ihmisiä löytynyt somen ja etenkin blogien kautta. Se on kiva juttu jopa minusta. :)

      Sä oot kyllä semmonen pirteyspakkaus, josta hehkuu rakkautta ja positiivisuutta jokaiselle joka vähänkin on sun kanssa tekemisissä ja oon huomannut, että viihdyt ihmisten kanssa ja tahdot tutustua heihin. Oot mullekin onnistunut tartuttamaan vaikka mitä positiivisuusruiskeita pelkän olemuksesi vuoksi ja ihan sun takiasi oon opetellut sanomaan MWAH!! :D :')

      Ihana Monna! <3 <3 <3

      Poista
  3. Avoin ja rohkea teksti. Yritin kirjoittaa tähän kolme kertaa jotain, mutta olikin yllättävän vaikeaa. Joihinkin kohtiin samaistuin, mutta tuosta naisasiasta olen täysin eri mieltä. Olen kokenut, että juonitteluun, kieroiluun ja manipulointiin kykenevät yhtä lailla miehet kuin naisetkin, eikä sillä mielestäni ole niinkään sukupuolen kanssa tekemistä kuin rehellisesti sanottuna yksilön idioottimaisuuden..

    Kaikenlainen virtuaalilääppiminen myös puistattaa; nykyisin enää lievästi, kun oon tottunut sitä mm. blogikommenteissa näkemään, mutta alkujaan ihan kunnolla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Avoin se on, rohkeasta en tiedä kun ei tarvinnut jännitellä laisinkaan kirjoittamista tai julkistamista. :) Mutta ei kyllä haittaa jos siltä vaikuttaa!
      Tuo on myös varmasti totta, että näitä idiootteja löytyy molemmista sukupuolista. Itselle vissiin on kohdalle osuneet miehistä ne parhaat yksilöt, jos nyt siis puhutaan ystävistä tai vaikka kavereista. Tai sitten valitsen ne niin hyvin. :D Naisten kesken aistii ja näkee paljon helpommin tuommoista toimintaa, ainakin jos on tällainen, joka (valitettavastikin) näkee ja huomaa kaiken, vaikkei siitä ääneen sanoisikaan.

      Voi kyllä oikeasti olla, että ne miehet, jotka pääsee vähääkään lähelle, on hemmetin tarkkaan valittu. Ehkä siksi mulla on tällainen kuva. Tai sitten se olen minä itse, joka sitä kaikkea soppaa siellä (tiettyjen ja tietynlaisten) naisten kesken aiheuttaa, enkä koe tarvetta moista aiheuttaa miesten kesken. Miksipä ei näinkin. Niin tai näin, miesten kanssa on (mun) paljon helpompi olla.

      Virtuaalilääppiminen on hyvä sana! :') Joo pienissä määrin sitä (nykyään) kestää, mutta välillä menee niin yli oman sietorajan, että oikein puistattaa.

      Poista
  4. Aahhahaa anteeksi nauru mutta sä olet niin samanlainen kun mä :D Niinkuin olis omaa tekstiä lukenut, mukaanlukien nuo lapsuuden bestikset ja mustasukkaisuus. Ihana kun kirjoitit näin avoimen tekstin, tuli sellainen lämmin olo että ehkä en olekaan ainoa tällainen introvertti mörkö :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ooohh, ihanata! Vaikka erakko oonkin, niin mun mielestä on hirveän kiva tietää, että muitakin erakoita löytyy! Ollaan hei introverttimörköjä yhessä. :D

      Poista
  5. Mielenkiintoinen teksti, paikoin varsin samastuttavakin. Itse kyllä tykkään uusiin ihmisiin tutustumisesta, ja ystävät ovat minulle tärkeitä, mutta varsinkin tuon lapsuuden mustasukkaisuuden ja bestismeiningit tuntuvat erittäin tutuilta (tosin minulla ei sitä bestistä koskaan ollut, jäin aina kavereille kakkoseksi, mikä vaikuttaa taustalla edelleen). Mulla on nykyään pikemminkin ongelmana se, että vaikka haluaisin kovasti saada uusia ystäviä ja tulla läheisemmiksi vanhojen kanssa, se ei vaan tunnu onnistuvan - tutustuminen jää todella helposti sille kaveri/tuttavatasolle, mikä on monta kertaa harmittanut :/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kurkin sun blogia ja ollaan yhdessä isossa asiassa samanlaisia, nimittäin erityisherkkyydessä. Mulla on kirja vielä kesken, kun ei ole ollut aikaa sitä viime aikoina lukea (koska maastamuuttojärjestelyt). Mutta ne sivut mitä sitä on takana, on avanneet silmät ihan uudella tavalla. Ihanaa löytää selityksiä kaikille kummallisuuksille! En olekaan niin virheellinen kun olen kuvitellut olevani. :) Odotin kirjaa ilmestyväksi vaikka kuinka pitkään, siitä asti kun tiesin sen olevan tulossa. Huikea kirja. Elämäni tärkein. Raskas lukea, sen kaiken tunnemyrskyn vuoksi mitä se saa aikaan. Ja muistojen, joita mieleen tulvii.
      Sitä en osaa edes kuvitella, kuinka raskasta olisi, jos tässä olisi kaiken tämän lisäksi vielä se rehellinen halu saada ystäviä tai lähentyä vanhojen kanssa, eikä siinä tuntuisi onnistuvan. Se on ihan varmasti raastavaa. :/

      Poista